Tämä postaus on hevosista ja ratsastuksesta. Jos sinua ei metukat kiinnosta tuon taivaallista, niin ole hyvä ja hyppää yli.
Lauantaina meillä oli meikän ykköslajin kinkerit, eli kouluratsastusta oli vuorossa. Minusta ajautui kouluratsastaja ikäänkuin vahingossa. Pahat tippumiset ja tarpeeksi luotettavan estehevosen puute sai minut harjoittelemaan kuviokelluntaa enemmän ja enemmän ja pärjäämään paremmin.
Ratsuna minulla oli ruuna Jack the Ripper (suom. Viiltäjä-Jack, toim. huom!) ja koko verkka meni siihen, että hevonen ei liikkunut senttiäkään itse eteenpäin, tosin pientä kevyt peräisyyttä ja kytkimen nopeaa nostoa oli huomattavissa heti alkumetreiltä. Ruuna töllisteli kaikkea kotihallin muuttunutta nurkkaa, jotta se voisi ottaa sopivan kimmokkeen ja ampua kuin Naton ohjus antaen minulle villin lännen rodeot. Verryttelystä siirryttäessä odottamaan omaa vuoroa se sitten tuli - ovi vedettiin meidän takaa kiinni ja sitten läks. Kirosin kuin hullu mehtäläinen ja pysyin kuin pysyinkin kyydissä.
Keskiravia hop! (ainakin melkein...)
Oma suoritus meni loppumetreille asti hyvin, kunnes lumet tuli hallin katolta peltiselle välikatolle, joka rumahti niin kovasti että säyseämpikin eläin olisi sitä säikkynyt. Ja taas sai Minttu kyytiä radalla. Ihmeekseni sain ruunan laukkaamaan rauhassa melkein heti, mutta sitten alkoi se sen ultimate kusettaminen. Tunnen aina selkään, kun se lähtee keräämään energiaa singotakseen suuntaan X. Säikkymisen inspiroivana ruunan katse kirkastui odottavasti, ja se polkaisi ison laukka-askeleen, mutta minä päätin että sinä et mee minnekkään ja otin napakan pidätteen. Tuomari ei tykännyt tästä toiminnasta ja veti pitkän miinuksen papereihin. Itseäni jäi harmittamaan huonot pisteet säikähdyksen ja tämän episodin takia, koska ilman niitä olisimme olleet ruusukkeessa kiinni. Tämä kuitenkin kuuluu lajin henkeen. :--) Näiden kohtausten vuoksi sijoitus oli kuitenkin 6/12 ja tuloksena 58,40%. Luokka oli KN Special.
Sunnuntaina oli puolestaan sydämen tykytyksen vuoro, eli hypeltiin vähän esteitä. Minulle iskee usein isoilla radoilla kuoleman pelko ja epätoivo vakavan tippumisen ja pitkän sairaalareissun seurauksena. Olen villissä nuoruudessani hypännyt metrikymppiä ja villisti maastoesteitä luottaen paljon itseeni, sekä hevoseen. Seniori-iän lähestyessä on kuitenkin ruennut vähän puntti tutisemaan kisatilanteissa, kyllä minä reeneissä uskallan hypätä talon kokoisia esteitä, kun ei ole pitkää rataa selvittävänä.
istunnasta päätellen ei oo tultua käytyä reeneissä...
Hyppäsin huiman 50cm radan entisen estehevoseni puolisiskolla. Olin ratsastanut tammalla kaksi kertaa, joilla kummallakin kerralla kuviokelluimme ympäri hallia näkemättäkään ensimmäistä puomia. Kuitenkin tammassa on niin paljon samaa, kuin sen velipojassa että uskalsin lähteä ilman estereeniä kisoihin. Ei ehkä mikään järkevin temppu.
Verryttely meni hyvin ja pääsin heti jatkamaan rataani sen jälkeen. Rata meni hienosti vastalaukoilla, kun tuntui että jos alan korjaamaan menetän omat ajatukseni radan suhteen ja lopputuloksena olisi ollut fiasko. Niinpä otin vain sisäisen kouluratsastajani ja ratsastin kouluradalle kelvollisia vastalaukkakaarteita, jotka sitten söivät tiet ja hypyistä tuli huonoja. Silti tuli sinivalkea ruusuke ja olen ylpeä isosta lapsihevosesta, joka ei säikkynyt yleisöä radalla. Mitähän minä nyt selitän? Kyllä se voittaminen on kivaa, meni rata miten meni.
:---)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti