Tatskakuumotus

AAAAaaaa minä en kestä! Minä haluan tatuointeja änyyteeNYT! Minua itseäni eniten huvittaa, että leimautin itseäni ensimmäistä kertaa viikko sitten ja tatuointini on vielä puolitiessään ilman värejä. Mutta se tunne tatuoidessa oli jotain uskomattoman hienoa, ärsyttävää ja pientä kipua jonka ei tahtoisi loppuvan. Pakko saada lisää.

Pakko kuitenkin pitää omista ideoistaan kiinni vaikka kuumottaakin. Minä en tykkää sen toimintatavan ihmisistä, jotka menevät liikkeeseen osottaen seinältä kuvan "joo ton mä haluun" ja seuraavassa sekunnissa se onkin otettuna olkavarteen loppuelämän ajaksi. En siis voi lipsua omasta kaavastani ottaen tatuoinnin, jota ei ole tarkoitettu olemaan muistona ihmisestä loppuelämääni, koska samalla myisin oman uskottavuuteni. Mutta tietysti minä voin ottaa mustetta iholleni ennen kuin se olisi muistotatskan merkityksessä, hmm...

No mutta sävelet on selvät: vasen olkavarsi, rintakehän yläosa ja jalkapöydät ovat jo varattuja paikkoja sekä puoliksi suunniteltuja. Värillisiä old school henkisiä leimoja iholleni itselleni tärkeimmistä asioista. Vielä jonain päivänä Larsa on lyötynä leimaksi persposkeeni.

ps. kaikki kuvat pöllästy weheartit'in kautta. hyi minua.

Parisuhdeongelmia

"Minttu sä kirjotat liian harvoin joten ala kirjottaa, koska sun blogi on ainut kelvollinen blogi koko maailmassa"

Nyt mie muutan tapojani. Mie siis postaan tännään. En tiiä postaanko huomenna, postaanko ens viikolla vai enää koskaan. Mut nyt mie postaan. Miksi minä en sitten postannu aiemmin? No ei minun elämässäni sattunut mitään jännää. Tai oikeestaan sattui, kun minun koko maailma kääntyi ylösalaisin kuukausi sitten ja universumi kusi täysin päin näköä. Nyt minä kannan ikuista muistoa selässäni, joka on tatuoitu ihooni kaiken tämän jälkeen, tarkoituksenaan suojelella minun selustaani ja kertoa symboliikallaan omaa tarinaansa. Muuta en vaahtoo, sen vain sanon että Larsaan tämä ei liity.

Larsa piti talvitaukoaan miettien elämäänsä autotallissa kahden ja puolen viikon ajan. Se oli ilmeisen hyvin nukkunut talviuntaan sillä välin kun minä rietastelin menemään toisessa parisuhteessa ilman estoja. Tasaista, mutta silti elämyksellistä kyytiä minulle tarjosi isin silmäterä, eli Volvo S60. Automaattilaatikolla oleva katu-uskottavuuden floppaaja perheauto. Mutta silti hyvillä bassoilla varustettu radiollinen yksilö. Löytyi lämpöpuhallinta sisällä, lämmittäjä, sekä mukava ja turvallinen ajoasento. Eli Volvo on oikeastaan kaikkea sitä mitä Larsa ei ole. Larsa puolestaan on antaa kaiken sen, mitä Volvo ei pysty koskaan tarjoamaan. Eli helvetinmoista rispektiä ja tekemisen makua ajamiseen.

Eilen lähestyessäni vanhaa rakkauttani osoitti se minulle että hommaan tarvitaan nyt vähän enemmän kun herkkyyttä ja lässytystä. Ikkunat olivat jäätyneet autotallissa uinuvaan Larsaan aukiasentoon. Ensin kuumailmapuhaltimella jäät ikkunoiden välistä pois ja sitten tulta perään. Starttas vasta tovin kaasua poljettuani ja hiisattuani. Poistuessani talvipesältä Lada kuitenkin kertoi että parisuhteemme on ajautumassa ojaan. Hirveää suditusta, perän heittämistä, pitojen kadottamista, kömpelöä ohjausta ja ilman radiota. Muutaman kilometrin matka vei ikuisuuden hiljaisuudessa.

Kotiin tullessani teki mieli heittäytyä polvilleen ja suudella maata tai oikeastaan vieressä olleen Volvon renkaita. Oma Larsa saa nyt hytistä hyytävässä kylmyydessä ilman takkia tai lämmitystä tietäen paikkansa Volvon ja autotallin välissä. Tätä varmaan on parisuhteessa se, kun osapuolet lähtevät erkanemaan toisistaan. Pitää kysyä ipulta millon se hankkii uuden auton. Oon Volvon perijätär.

En tajjuu mikä ihmisiä naurattaa, jos ne näkee Larsan tän näkösenä tien reunassa.