Voi kyrrrrr.....................

Voi ristus. Ei helvetin helvetin helvetti. Mie menin eilen ojjaan niin että rysähti.

En ole ollut luisuttelukelien ystävä autovalintani vuoksi ikinä ja eilenaamull, ennen tätä kaikkea, kaveri kysäisi onko Larsa pysyny tiellä. Hyvinhän se siihen mennessä oli...

Pörsänmäen ainut suora ja Larsa ojassa...

Aamulla äiti varotteli tuttuun tapaansa: "SIELLÄ ON LIUKASTAAAA, VAROOO JÄÄÄTÄÄÄÄ". Koulun jälkeen, noin kello 14 olin ajamassa vuokrahevoseni luokse Pörsänmäkeen. Huomasin jo hiekoitetulla isolla "päätiellä", että tienpinta on todella liukas ja petollinen. Köröttelin eteenpäin 60km/h virallisella Pörsänmäentiellä, sillä kaupunki säästää ilmeisemmin sen hiekoituksessa ja se oli liukas kuin.... no, kaipa osaatte itse ajatella vertauskuvan.

Kaksi kilometriä ennen määränpäätäni universumi päätti toisin. Ladan jäykät jousitukset eivät ole talviliukkaalla ihanteellisimmat tielle, joka on kallellaan joka suuntaan, mutkainen ja kuoppainen kuin kärrypolku ja ennen kaikkea - liukas ja lipevä kuin helppoheikki torilla.

Juuri tämmöisellä nyppylällä, aavistuksen alamäessä Larsan jousitukset ei sitten ollutkaan yhtä mieltä tienmuodosta. Perä lähti litomaan ensin oikealla, jolloin isän ääni päässäni sanoi: "kaasu pois, kytkin pohjaan ja ohjaa luiston suuntaan." Ja minähän ohjasin. Ainut vain että Larsa karkasi kokonaan käsistä työntäen perän oikealle, jolloin käänsin rattia liian paljon oikealle. Takarenkaat jo hiekalla (saaden näin uskomattomasti pitoa, kun muilla renkailla sitä ei ollut) auto potkas kerralla vasemmalle.

10 sekunnin matkallani ojaan kylki edellä katselin sopivaa laskeutumisalustaa: koivu-koivu-kivi-kivi-risukko-kivi. Tähtäsin risukkoon, löin jarrut pohjaan kun etupyörät oli jo ojan puolella jolloin perä heitti Larsan lopullisesti ympäri, 180 astetta ja perse edellä syvään ojaan.

Juuri ennen viimeistä rysähdystä laitoin silmät kiinni ajattelin, että varmasti on syynsä miksi autoissa on turvakaaret, ABS-jarrut ja niskatuet. Tiesin, että jos kolahtaa pahasti niin se on kuskilta henki pois, kun niskat taittuu taaksepäin.

Saman tien kolahduksen jälkeen rupesin tsekkailemaan itseäni: raajat toimii, pää kääntyy, mistään ei vuoda verta eikä pääkään retkota selkänojaa vasten takapenkin puolella. Seuraavaksi etsin kännykän ja lähdin etsimään pakoreittiä rakkaasta Ladastani. Kuskin ovi painoi ainakin 500kg ja päästäni viimeinkin pihalle sopersin hätäisen puhelun isille: "tule nyt vittu auttamaan minä oon ojassa!!!!!1". Sen jälkeen rupesin ihmettelemään tilannetta, toisena soitto vuokrahevosen omistajalle olevani ojassa 2km ennen sinua ja en taida tänään nyt päästä. Sitten pakollinen "ette ikinä kaverit usko mitä tapahtu" -kuva facebookiin ja siskolle. Alkoi jo naurattamaan, mutta ennen kaikkea vituttamaan universumin kuseminen minun silmille.

Autoja pysähteli tsekkaamaan minun tilannetta, jokainen ohiajaneesta miehestä (9kpl) pysähtyi ja kysyi tarviiko apua/ambulanssia/traktoria/ensiapua/sulhasta. Yksi seitsämästä naisautoilijasta pysähtyi, kun kanssasisar näytti hätää kärsivältä tienpenkalla. Tämä oli viimeinen naula naisautoilijoiden arkkuun: ehdottanen tieliikennevirastolle, että naisille jotka eivät osaa jarruttaa autoaan, jos näkevät ulosajaneen niin autokoulu neljän vuoden ajan pakolliseksi. Paras herrashenkilö oli, jonka kanssa kävin seuraavan keskustelun.

Herrashenkilö X: "Tarviitko apua?"
Minä: "Kiitos, mutta traktori on jo tulossa auttamaan"
X: "Noh, taejjat tyttöne tarvita nastarenkaat Latukkaas"
M: "Itseasiassa nekin on jo"
X: "Vae nii... no taetaa olla sit vuan tuo sinun sukupuoles."

Mulkaisin ja ilmeeni oli lähellä "katoa ennen kuin kuristan sinut" viestiä ja ukko lähti köpsöttelemään autolleen. Paikalle kurvasi uuden karhee bemari, jossa kuskina oli nuori jantteri. Avas ikkunan, jarrutti ja karju vauhdista: "VITUTTAAAAAKOOOOOO". No ei?

Lopulta isä sai hätiin naapurista traktorin ja pikku-Larsa kiskottiin takaisin petollisen liukkaalle tielle. Kotiin ajoin paskat housussa, vapisin holtittomasti ja ajoin liioitellen varovasti nopeutena huimat 30km/h. Kotipihassa teki mieli heittäytyä polvilleen ja suudella maata allani. Selvisinhän hengissä elämäni koittelemuksesta. Tarkastelin Larsan lommoja: eturekkari tuhannen mutkalla, mutta kyljessä vain muutama hassu huomaamaton naarmu. Rakas-Larsani taitaa sittenkin olla lujaa laatua.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Nimim. Akka ratissa